Lempi 23.9.1998 – 21.5.2015

Lempi l.   FIN MVA Milfeddyg Elaika Bianca on poissa. Lempi oli tähän asti vanhin koirani ja ehti saavuttaa kunnioitettavan 16 vuoden ja 8 kuukauden iän. Viikon kestäneen sairastelun jälkeen tuli selväksi, että suolistosyöpä oli saanut vallan ja meidän oli luovuttava pitkäaikaisesta ystävästämme.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lempi syntyi Piskun toiseen pentueeseen, johon kuului Lempin lisäksi siskot Anni (Milfeddyg Emily Bianca)  ja Greta (Milfeddyg Esther Bianca)  sekä  veli Toca ( Milfeddyg Erasmus Bianca). Lempi oli pentueen pitkäikäisin. Lempi oli jo alusta lähtien päättänyt jäädä kotiin emon kaveriksi. Lempi ei halunnut tehdä tuttavuutta pennun  ostajien kanssa,  vaan jäi leikkimään pentuhuoneeseen itsekseen toisten pyöriessä uusien ihmisten ympärillä.

 

 

 

 

 

 

 

Lempi täytti sille asetetut toiveet joka suhteessa. Siitä kasvoi teinitytön hieno harrastuskoira ja rakas ystävä. Silja harrasti Lempin kanssa pääasiassa agilityä mutta myös vähän tokoa. Harrastusmielessä teimme myös verijälkiä, jossa Lempi osoitti tarkkaa nenää ja jälkiuskollisuutta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lempin agilityuran alkuvuosina oli vain mini- ja maxiluokka, joiden säkäkorkeusraja oli 40 cm. 41 cm korkea Lempi joutui siis maxiluokkaan. Sen agility-ura alkoi hienosti voitolla  nuorten SM-kisoissa Kirkkonummella 6.5.2000. Maxi- kakkosluokkaan Lempi nousi 8.7.2000  ja  maxikolmoseen 11.3. 2001  16 kisan jälkeen Siljan ohjaamana. Eipä siis 60cm tai jopa 65 cm rimat pikkumaxia haitanneet. Maxikoirana Lempi saavutti piirinmestaruus joukkue pronssia Kotkassa 26.8.2000 ja joukkuekultaa Lappeenrannassa 19.8.2001.  Lempi ja Silja edustivat LAU:ta joukkue SM-kisassa mxijoukkueessa Kokkolassa 27.10.2001,  jossa joukkueen sijoitus oli  15.

Vuonna 2002 agilitysäännöt muuttuivat ja luotiin mediluokka 35-43 cm korkeille koirille ja Lempikin pääsi kokoonsa nähden sopivampaan luokkaan. Samoihin aikoihin Silja lähti opiskelemaan ja kissaaminen jäi toistaiseksi tauolle pentuhankkeiden vuoksi. Lempin kisaura jatkui vielä vähän aikaa minun ohjauksessa medi-kolmosessa. Muutama nollatulos vielä kerättiin ja piirinmestaruuspronssia Kouvolassa 10.8.2008. Lempin viimeinen agikisa juostiin 6.9.2009. Lempin agilityura  päättyi loukkaantumiseen metsälenkillä talvella 2010. Takajalka jäi jumiin puun juuren alle ja nivelside katkesi kinnernivelestä. Eläinlääkäri Esa Kestin tekemä osteosynteesi onnistui hyvin ja toipumisvaiheen jälkeen Lempin jalka oli täysin oireeton koko loppuelämän.

Agilitykuvia:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rakenteensa puolesta Lempi ei vaikuttanut  kovin lupaavalta näyttelyitä ajatellen. Tarkoitus olikin, että Lempi saa olla harrastuskoira ja perheen lemmikki. Mutta aikuistuessaan  se kehittyi ja tuli ikään kuin vahingossa Suomen muotovalioksi. Lempin ensimmäinen serti tuli  22.4.2000 Lappeenrannassa tuomarina Åke Cronannder . Toinen serti ja varacacib   16.2.2002  Imatralla tuomarilta Agnes Garami-Kertes   ja kolmas serti ja rop 11.5.2002

Lappeenrannassa Paavo Mattilalta.

 

 

 

 

 

 

Valioitumisen jälkeen syttyi kuitenkin ajatus astuttaa Lempi, kun sillä oli jopa terveet polvet, lonkat, silmät ja vWd- vapaa ja luonnekin miellytti. Koska Lempi oli perinyt isältään Binkieltä melko kevyen luuston ja pitkä jalat sekä pienet ropelikorvat, valitsin urokseksi Minin ( Maricosan´s Minimus Duenna), joka oli pienehkö ja vahvaluustoinen ja kaunispäinen koira. Jouluaattona 2002 syntynyt pentue ikävä kyllä menehtyi: ensimmäinen poika syntyi kuolleena ja toinen poika eli vain reilun vuorokauden. Molemmat olivat erittäin pienikokoisia ja vajaakehittyneitä vaikka syntyivät normaaliin aikaan. Joulunpyhien takia ei pentujen kuolinsyytä saatu selvitettyä. Lempi suri kovasti kuolleita pentujaan eikä joulu oikein tuntunut joululta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuraavaan kiimaan uusittu astutus Minillä tuotti hienon tuloksen. 29.8. 2003 syntyi reipas ja elinvoimainen pentue: 4 urosta ja 1 narttu. Koska Lempi ja Mini olivat hyvin erityyppisiä ja – kokoisia, oli pentuekin kovin monimuotoinen: Remu ( Milfeddyg Elaika )  ja Vipi ( Milfeddyg Elaika)  todella suurikokoisia uroksia, Dino ( Milfeddyg Elaika )  ja Kelmi ( Milfeddyg Innemend Elaika)  normaalikokoisia, joista Kelmi muistuttaa enemmän isäänsä ja Dino emäänsa Lempiä. Sitten on vielä piskuinen Ella ( Milfeddyg Ilaysa Elaika ), joka tuli rakenteeltaan ehkä molempiin vanhempiinsa ja on pentueen eläväisin. Kaikki pentueen jäsenet ovat edelleen voimissaan lähes 12 vuoden ikäisenä ja ovat viettäneet elämänsä terveenä. Dinolla on 2 pentuetta, Ellalla 1 ja  Kelmillä 3 pentuetta, joten sukukin jatkuu eteenpäin. Kelmi jäi kotiin ja sai kasvaa emon ja Pisku-mummon hyvässä hoidossa. Olen Lempille ikuisesti kiitollinen sen hienosta pojasta.

Kuvia Lempin  I-pentueesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämän onnistuneen pentueen jälkeen yritin vielä kaksi kertaa Lempille toista pentuetta, mutta onni ei ollut myötä. Ensimmäinen yritys epäonnistui kun uros osoittautui myöhemmin steriiliksi. Lurun ja Lempin välillä oli rakkautta ensi silmäyksellä ja astutus onnisuti hyvin. Tiineys päättyi kuitenkin keskenmenoon 2 vk ennen laskettua aikaa. Kaikki pennut kuolivat kohtuun ja jouduimme tekemään Lempille sektion. Samalla se steriloitiin. Eviran tutkimuksissa ilmeni, että keskenmenon syynä oli virustartunta.

Alkuvuodesta 2011 Lempi sairastui Cushingintautiin, joka onneksi pian saatiin tasapainoon lääkityksellä. Tuo perussairaus kuitenkin altisti sen virtsatieinfektioille, joita se sai muutaman kerran viimeisinä vuosinaan. Kelmistä kehittyi tarkkanenäinen tulehduksen ilmaisija. Vanhuuden vuosinaan Lempi sairasti myös vestibulaarisyndrooman, josta se kuitenkin toipui täysin. Ylipäätään Lempi osoittautui vanhuuden vuosinaan aikamoiseksi taistelijaksi. Kaikista  krempoistaan se toipui nopeasti ja jatkoi reipasta menoa aina viime viikkoihin asti. Heikentynyt kuulo aiheutti sen, että Lempistä piti pitää tarkkaa huolta metsälenkeillä. Mummeli kun tahtoi jäädä tutkimaan mielenkiintoisia tuoksuja polun risteykseen, eikä sitten enää tiennyt mihin muu porukka oli jatkanut matkaa ja lähti juoksemaan takaisin sinne mistä oli tultu. Etta ja myöhemmin Prinka oppivat käskystä hakemaan eksyneen mummon. Kelmi viis välitti siitä, missä äitimuori harhailee. Aivan viime kuukausia lukuun ottamatta Lempi kulki samat metsälenkit kuin nuoremmatkin koiramme. Pientä dementiaakin mummelilla oli viimeisen puolen vuoden aikana josta syystä pissat saattoivat tulla yhtä hyvin sisälle kuin uloskin. Tämä ongelma hoitui kuitenkin juoksuhousuin laitettavilla inkontinenssisiteillä. Koiraa ne eivät näyttäneet haittaavan, mutta emännälle se aiheutti pientä lisävaivaa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi vanhan ystävänsä eteen, että yhteiselo sujuisi niin kauan, kuin vanhuksella riittää  elämäniloa ja voimia.

Synttäreitä juhlittiin joka vuosi:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lempi oli mutkaton ja iloinen kooikeri. Se tuli toimeen kaikkien koirien kanssa, jotka laumaamme ujuttautuivat. Kovin leikkisä se ei ollut toisten koirien kanssa, mutta tuli kaikkien kanssa toimeen eikä haastanut kenellekään riitaa. Se oli hyväntuulinen ja innokas touhuamaan kaikenlaista. Vielä vanhanakin se halusi osallistua rally-toko ja agilitytreeneihin ja pelata koirapelejä. Se oli aina valmis lenkille, mutta osasi myös olla yksin, jos se ei mukaan voinut tulla. Vieraista ihmisistä se ei juurikaan piitannut. Makupalat se kyllä halukkaasti otti vieraankin kädestä ja teki käskystä temppuja, mutta silityksistä ei piitannut ja ilmaisi sen myös selvästi haukkumalla.  Lempi oli superahne kooikeriksikin. Makupalat piti pudottaa sen suuhun tai tarjota avokämmeneltä, jos ei halunnut hampaita sormiinsa. Nuorena ja ketteränä ollessaan Lempi loikkasi vaivattomasti ruokapöydälle. Mitään ei voinut jättää pöydälle vahtimatta  tai herkut hävisivät kun ehdit vain selän kääntää. Näistä tavoista johtuen Lempi saikin toisen nimen Lempo. Eräänkin kerran kaikui sen perään: ” Lempo soikoon, mitä teit!”

Elettyään kylliksi Lempi jätti meidät kiitollisena yhteisestä matkasta. Näyttäisi siltä, että se jätti jälkeensä hyvän perimän ja elinvoimaiset jälkeläiset, joissa sen elämä jatkuu.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yöttömän yön agilitykisat 2015

Jo helmikuussa päätin toteuttaa parin vuoden takaisen haaveeni ja osallistua tänä kesänä yöttömän yön agilitykisaan Saariselällä. Lappeenrannasta Mäkelät ja Lindit olivat jo useampana vuonna tehneet matkan Saariselän kisoihin ja kehuivat kisan leppoisaa tunnelmaa ja pitivät reissua muutenkin hauskana. Helmikuussa majoitusta varatessa kesä tuntui vielä kovin kaukaiselta ja olin varma, että Prinka ehtii kehittyä taidoissa kisavalmiiksi. Tavoitteena oli siis aloittaa Prinkan agikisat Saariselällä. No, varmuuden vuoksi debyytti oli kuitenkin jo Imatralla toukokuussa, kuten aiemmin olen kertonut.

Saariselälle mennessä ykkösluokasta oli siis jo yksi luva kisakirjassa ja tavoitteeksi oli asetettu siirto kakkosluokkaan. Prinkan olin ilmoittanut kahdeksaan kisaan kolmelle päivälle jaettuna ja Kelmikin saisi juosta yhden kisan päivässä eli yhteensä kolme starttia.

Torstaina 4.6. aamulla anivarhain kokoonnuimme Mäkelät, Lindit ja minä ja läksimme kolmen auton letkassa ajamaan kohti pohjoista. Kantasen Leena oli matkannut Lappiin jo edellisenä päivänä.  Matka meni rattoisasti, kun Titi istui välillä seuranani ja taukoja pidettiin parin – kolmen sadan kilometrin välein. Kolmen aikaan iltapäivällä minä jäin letkasta Rovaniemelle toisten jatkaessa matkaa Saariselälle. Heillä oli tietenkin pakollinen pysähdys joulupukin maassa. Perjantaiaamuna pakkasimme tavarat vuorostaan Hartsan autoon ja matka jatkui Saariselälle. Perillä olimme puolen päivän jälkeen ja saimme rauhassa majoittua ja lepäillä matkan jälkeen. Matkakaverit olivat jo ystävälliseti pystyttäneet teltan kisakentän viereen, joten sateensuoja oli paraatipaikalla.

 

Sää Saariselällä oli vaihteleva ja kolea koko viikonlopun ajan. Välillä paistoi aurinko kauniisti mutta sunnuntaina saimme vettä koko aamupäivän ajan niin, että kisakenttä oli lammikoita täynnä. Iltaa kohti sää taas selkeni ja kenttäkin kuivui. Myös kolea tuuli tuntui etenkin tunturissa hyytävältä.

Perjantaina oli kaikille luokille 2 kisaa ja kisat aloitettiin klo 18 aikoihin. Meidän kisat perjantaina päättyivät jo yhdeksän jälkeen, mutta viimeiset kolmosluokan maxikoirat juoksivat vielä aamuyön tunteina. Mutta mikäpä oli kisatessa yömyöhään Lapin valoisassa kesäyössä kun aurinko ei laskenut ollenkaan. Lauantaina  ja sunnuntaina kaikille luokille oli sitten kolme kisaa kumpanakin päivänä. Siksi kisat alkoivatkin aamulla klo 9.00 ja silti viimeiset saivat taas kippaista vasta puolen yön maissa. Kolmosluokissa oli kisaajia aivan etelän malliin. Moni oli tullut nauttimaan viimeistelykisoista ja lomasta  ennen SM-kisoja, jotka tänä vuonna käytiin Oulussa viikko Saariselän jälkeen.

Saariselän kisat ovat kasvaneet vuosi vuodelta suuremmiksi. Järjestelijöiden keskuudessa oli puhetta, että jos kisaajamäärät kasvaa tätä vauhtia, on kisakonseptia muutettava tulevina vuosina. Näille kisoille on myös tyypillistä, että kisaajatkin osallistuvat talkoisiin. Pienellä yleisseuralla ei ole omasta takaa riittävästi porukkaa vetämään kisaurakkaa vuorokauden ympäri, vaan kaikki kynnelle kykenevät ovat tervetulleita mukaan talkoisiin. Tänäkin vuonna Titi ja Jerkko ahkeroivat kiitettävästi : Titi tuomarinsihteerinä ja Jerkko ratamestarina. Kisoissa onkin ehkä osittain tästä syystä ”vanhan ajan” leppoisa ja iloinen kisatunnelma. Turha niuhotus ja kiire ei kuulu asiaan, mutta kisat silti sujuvat hyvin. Ensi vuonna minäkin varmaan osallistun kisatalkoisiin, kun kisaan vain yhdellä koiralla. Kelmi näet taitaa silloin osallistua vain patikointiosuuteen ja jättää hyppelyt väliin.

No, kisamenestystähän tuli lähes Strömsön malliin. Prinkalla oli siis aikamoinen kisaurakka vasta-alkajaksi eli 8 starttia 3 päivän aikana. Mutta hienosti nuori neiti urakasta selvisi. 7 kertaa Prinka oli palkinnoilla ja kaikkia palkintosijoja kokeiltiin. Yhdeltä radalta tuli kome kieltoa ja tuloksena siis hylky; Prinka ei osannut lauantaina levätä kaden kisan välissä yksin kämpille jäätyään  ja juoksu ja hyppely ei sitä väsyneenä huvittanut lainkaan, joten kolmella hyppyesteellä tuli kielto. Iltakisa menikin sitten hyvällä draivilla, kun oli otettu kunnon päikkärit ja tankattu evästä.

 

Viideltä radalta tuloksena oli 5: keppivirhe, pari kieltoa ja kaksi kertaa Prinka astui pituuden palikan päälle, mikä oli aika outoa ja uuttaa. Aiemmin ei pituuseteellä ole ollut mitään ongelmaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, emme juurikaan ole harjoitelleet täysmittaista pituutta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ennen viimeistä rataa oli tulossaldona  5 kertaa 5 virhepistettä, yksi hylky ja yksi Luva. Viikonlopulle asetettu tavoite oli aivan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin niin kaukana, koska viimeiselläkin radalla näytti olevan pituuseste! Kisajärjestäjän luvalla järjestettiin Kantasen Leenan kanssa viime hetken pituustreeni ylimääräisillä pituuden palikoilla. Leena toimi palkkaajana ja minä yllytin Prinkaa loikkaamaan kunnon loikan. Ensin pari kertaa Prinka kiersi koko esteen, sitten pysähtyi esteen eteen ja loikkasi paikaltaan koskien viimeiseen palikkaan, mutta sitten hoksasi homman ja loikkasi pari kertaa kunnon pituusloikan. Ja onnisuihan se kisaradallakin, vaikka ei aivan tyylipuhtaasti mutta kuitenkin ilman virhettä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viimeinen rata meni hyvällä vauhdilla ja mielestäni ilman virheitä. Maaliin tullessa tuuletin iloisena  ja olin varma, että nolla tuli. Kuulutus kuitenkin viipyi ja sitten ilmoitettiin, että meille tuli viitonen A:n kontaktivirheestä. Tuomarin tutkittua tarkemmin asiaa tuo virhe kuitenkin peruttiin ja tuloksena todellakin oli nolla, kolmas luva ja SERTI! Eli siirto kakkosluokkaan. Mahtavaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paljon on vielä opeteltavaa ennen kuin voi odottaa tuloksia kakkosluokassa. Juoksupuomi on vielä aivan kesken opettelun, samoin kepeille on saatava rutkasti lisää vauhtia. Muutenkin Prinkan vauhti on vielä aika varovaista. Varmuuden myötä vauhtikin varmasti lisääntyy. Kauniisti se kuitenkin jo seuraa ohjausta ja osaa vaikeatkin kuviot. Putkille se irtoaa mukavasti. Siitä päätellen, mitä vauhtia se tunturissa kiisi, on pikku koohotissa kyllä resursseja kovempaankin menoon agiradalla.

 

Kelmikin selvitti oman osuutensa kunnialla. Perjantaina ja lauantaina se juoksi innokkaana virheettömät radat pienellä yliajalla. Kolmosen luokat olivat sen verran suuria, ettei niillä tuloksilla sijoituttu palkinnoille. Sunnuntaina ei papalle oikein meno maistunut vesilammikoissa. Kepeillä tuli yksi virhe ja yliaikaa ennätysmäiset 20 s 🙂 . Hienosti eläkeläispappa selvitti urakkansa. Kuuluttaja mainitsi erityismainintana Kelmin iän 11 vuotta 9 kk – ei hullumpi kisakoiran ikä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sunnuntai-iltana kisojen päätyttyä kokonnuimme porukalla illastamaan ja suunnittelemaan seuraavan kesän reissua. Se on aivan pakko kokea uudelleen.

Maanantai-aamuna toiset LAU:laiset lähtivät kohti etelää, mutta me jäimme Hartsan kanssa vielä palauttaville patikkapoluille tunturimaastoon. Maanantaina kävelimme 15 km Luulammen – Rumakurun lenkillä ja tiistaina noin 12 km Laanilasta rumakurulle ja takaisin. Sää oli kolea, tuulinen ja välillä tuli pientä sadettakin. Mutta eipähän ollut sääskiä 😉 Koirat nauttivat vähintään yhtä paljon kuin mekin. Maisemat, hiljaisuus, avaruus ja luonto oli taas niin voimaannuttavaa. Ja poissa oli Prinkan kisaväsymys. Se jaksoi koko ajan juosta pitkin tunturikoivikkoa ja hakea riekkoja. Kyllä uni maittoi kämpillä pikku vaeltajalle. Kelmi taas järkevänä miehenä käveli enimmäkseen vuorotellen minun tai Hartsan jaloissa.

 

 

 

 

 

Vietettiinhän sitä Saariselällä sunnuntiana myös Prinkan 2- vuotispäiviä. Tuplajuhlat siis: agilityserti ja synttärit!  Sehän vaati jo kuohuvan korkkaamista ja kakku sankarille. Prinka jakoi tietysti kakkunsa Kelmin kanssa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Keskiviikkona olikin sitten puuduttava 10 tunnin ajourakka takaisin kotiin. Mutta kyllä tuo reissun nautinto  ajomatkan rasituksen voitti. Ensi vuonna uudelleen.

Liisa

 

Kooikerivieraita

Toukokuussa saimme mieluisia kooikerivieraita omistajineen.

Anne Hirvonen  ja Outi Liukkonen poikkesivat Haminan näyttelyreissulla tuomaan Kelmin ja Prinkan kiertopalkinnot ja jatkoivat matkaa kahvittelun jälkeen Imatralle agikisoihin.

Samaan aikaan Mervi Seppänen miehensä kanssa ja Ella- kooikeri mukanaan tulivat tervehtimään meitä messumatkalla. Ella eli Bella Belleza´s Ella on kelmin pennun Cindyn pentu.

Ella on nyt noin vuoden ikäinen ja sillä oli juoksu lähes parhaimmillaan. Kelmi tietenkin villiintyi hyvän tuoksuisesta neitokaisesta ja alkoi hirumuinen kosiskelu. Pappa piti varmuuden vuoksi laittaa hihnaan kiinni, ettei olisi sattunut vahinkoa. Kahvittelun aikaan Kelmi malttoi hiljaa odottaa kodinhoitohuoneessa, vaikka Ella touhusi portin takana keittiössä.

Ellalla ja Prinkalla oli tosi hauskat leikit pihalla. Hippaa ja painia olisi jatkunut vaikka koko illan.

Ella on mielestäni todella kaunis nuori kooikerityttö; tasapainoinen ja elegantti. Kaunis pää ja ilme. Ja luonne on aivan ykköstä. Reipas ja iloinen ja avoin vieraita kohtaa.