Silja

Olen koulutukseltani metsätalousinsinööri ja työskentelen UPM Metsällä metsäasiakasvastaavana. Asun Lappeenrannassa aviomieheni ja kahden lapseni, walesi Hilman, australiankelpie Perrin ja cockerspanieli Leffen kanssa.

Innostuksen koiraharrastukseen olen saanut verenperintönä. Meillä on ollut koiria jo ennen syntymääni. Pienenä tyttönä kuljettiin äidin mukana erinäisissä koiraharrastuksissa. Oli koiranäyttelyä, agilitykisaa, metsälenkkejä ja verijäljen tekoa. Varsinaisen kipinän ihan oikeaan harrastamiseen taisin saada agilityn myötä. Muistan, että 11-vuotiaana kysyin, että saisinko kokeilla agilityä walesinspringeri Tiplan (Milfeddyg Blaengar) kanssa. Agility oli tosi kivaa ja Tiplan kanssa päästiin 2-luokkaan saakka. Agility ei ollut ihan Tiplan lempilaji, vaikka se sitä mielellään tekikin, mutta jänistän jahtaus olisi Tiplan mielestä ollut ihan parasta.

Minulle jäikin sitten Piskun toisesta pentueesta Lempi-koikkeri harrastuskoiraksi. Lempin kanssa agilityura aloitettiin maxi-luokassa, mutta onneksi pian päästiin medi-luokkaan sääntöuudistuksen myötä. Lempin kanssa harrastin siihen asti kunnes opiskelut veivät minut toiseen kaupunkiin. Opiskelemaan lähtiessäni Tipla ja Lempi saivat jäädä tuttuun laumaan äidin luo Kanavansuulle.

Opiskeluiden ajan kokeilin koiratonta elämää ja olihan se huoletonta ja helppoa, mutta opiskeluiden päätyttyä ja työkuvioiden vakiinnuttua oli aika saada jo koirakaveri. Silloin minulle tuli Hilma.

Vaikka koiraharrastus onkin tullut verenperintönä ja äidiltä olen oppinut paljon, tuntuu, että vielä on niin paljon opittavaa ja koettavaa. Se onkin mielestäni yksi koiraharrastuksen hienouksista. Aina on uutta opittavaa ja kasvamista yhdessä oman harrastuskaverin kanssa. Siksi pidänkin omasta mielestäni kasvatustyön tärkeimpänä asiana, että pyrimme kasvattamaan terveitä, hyväluonteisia ja rodunomaisia koiria, joiden kanssa omistajan on mukava harrastaa, oli harrastus mikä tahansa lenkkeilystä metsästykseen.